"sinun yösi kuluvat miettiessä minne voi kartalta kadota,
kun ei halua kuolla eikä vain jaksa elää sellaista elämää,
jossa tuntisi olevansa olemassa"
Kun on 10 vuotta yrittänyt pelastaa vanhempiaan...niin joskus ei vain enään jaksaisi. Milloin on mun vuoro olla se kenestä huolehditaan? Syyskuu oli aika helvettiä...ja silloin tuli kyllä pintaan sellaisia tunteita, joita häpeän ja olen hieman hämmentynytkin itseeni.
Elävä helvetti alkoi yhdestä tekstarista: " Onko äiti ottanut sinuun yhteyttä? Tiedätkö missä se on??" Tiesin heti mistä on kyse ja kyyneleet valuivat väkisin pitkin poskiani. Olin tallilla ja kaiken lisäksi hevosen selässä. Ehkä se oli hyvä, koska saiin painella pitkin metsiä ilman, että kukaan tiesi mitä oli tapahtumassa.
Mä olin ainut kenen viesteihin äiti vastasi. Se epätoivo, kun yrität estää pahinta tapahtumasta. Kuuntelet paskan niskaan ja valehtelet parhaasi mukaan rakkaudesta ja siitä, kuinka elämässä on vielä toivoa. Siihen, kun itsekin vielä uskoisi. Sitä taistelua kesti koko päivä... Poliisit saivat äidin kiinni. Viimehetkellä. Luulin voivani hengittää taas.
Illan vietin kuraattorin vastaanotolla ja itkin. Halusin olla siellä etten purkanut ahdistusta tavalla millä sen parhaiten osaan tehdä....Olo alkoi olla sen verran parempi etten saanut jatkuvia paniikkikohtauksia, kunnes tuli uusi viesti " En halua olla täällä. Koita ymmärtää...Lääkärit ei voi auttaa"...Paniikkikohtaus. Ambulanssi pihaan ja vähän lisähappea rauhoittavien kanssa saamaaan. Monen tunnin taistelun jälkeen äiti meni kotiin...vihdoin. Sinä yönä en nukkunut laisinkaan, koska pelkäsin etten olisi vastaamassa puhelimeen, jos äiti soittaa.
"ja minä mietin silloin vierellä
pitäisikö sinua työntää reunaa kohti
niin ehkä havahtuisit maailman laidalla
katsomaan, että mikä oikeasti kannattaa
ja jos muuta reittiä ei olisi
saisit ainakin haudan rauhan"
Seuraavana päivänä sama homma alusta. Päätin lähteä kotiin. Puhuin äidin kanssa monta epätoivoista puhelua...Huusin ja itkin ettei näin voi mulle tehdä. Mutta mitä väliä mulla on koskaan ollut?? Hävettää myöntää, mutta siinä kohtaa kun äiti vain jankkasi itsensä tappamista...ajatteliin jo, että senkus. Anna mennä vaan niin loppuupahan tämäkin koko elämän kestänyt helvetti. En jaksanut enään.
Onko kukaan sanomaan toiselle, että et voi päättää elämääsi? Kuka sen päättää milloin aika on oikea? Milloin läheiset saa sanoa sen mitä ajattelin tovin..."Äiti, jos et jaksa enää tätä maailmaa niin ei sun pakko ole enää yritää. Tiedän tuskasi ja tiedän kuinka henkisesti kärsit. En voi pakottaa sua jäämään. Mä pärjään. Rakastan sua"
"mutta saako sellaista pohtia mielessään
pitäisikö aina yrittää ymmärtää
mutta kun minä ymmärrän jo liikaakin
ja sen vuoksi lopullisen ratkaisunkin tajuaisin"
Kierre lähtee vaan taas alusta...En vietä edes joulua kotona. Onko se väärin, jos mua ei vaan enään kiinnosta? Ei kenenkään tarvitse näin elää.
