Mietiskelyä

Jotain haluaisin kirjoittaa, mutta vähän sumussa on pari päivää menty. En nyt kirjoita mitään muistoa mustaavalkoiseksi, koska en halua repiä haavoja tänään auki.

Vaikka asun jo omassa asunnossa käyn säännöllisesti vanhempieni luona käymässä. Jotenki tää muutto on kai äitin silmiä ehkä vähän avannut. Mutta kyläilyt on max 3pv tai vanha meininki alkaa taas. En kai koskaan tule ymmärtämään kunnolla miksi hän käyttäytyy noin. Aina ne haukut ja sarkasmisuudet särähtää korvaan. Minä en ole tietenkään ainut, joka äidin kohteeksi joutuu. Siitä kärsii myös isäni. Hän saa jatkuvasti kuulla, kuinka on laiska ja tyhmä ja että on täysin aikaansaamaton. Pahimpina hetkinä äiti julkisesti etsii omaa asuntoa ja uhkailee eroavansa isästäni. Ja tämä kaikki vain siksi, koska äitini halua mollata miestään maan rakoon. Eikö se ämmä ajattele yhtään mitään muuta kuin itseään? Isäni on pysynyt tuon tyrannin rinnalla 18vuotta, eikä ole siitä lähdössä. Ei uskalla. Hän ymmärtää, että äitini on sairas. Me molemmat pelkäämme, että jos äiti jäisi yksin hän tekisi itselleen jotain peruuttamatonta.

Olen 5. luokalta asti elänyt siinä pelossa, että äiti tappaa itsensä. Uhkailuja on riittäänyt. Säännöllisin väliajoin (väh. 1x/vuodessa) tulee tekstiviesti: " Yritin parhaani, äiti rakastaa sinua. Minä en silti kenellekkään riitä. Nyt pääsette minusta ikuisesti eroon. Älä kanna äitillesi kaunaa".
Näin jälkeenpäin olen todella vihainen äidilleni. Hän on esimurrosiästä asti pitänyt minut varpaillaan. Pitänyt oman lapsensa siinä pelossa, että äiti tappaa itsensä?? Ja syyttänyt siitä aina minua. Pelkästään tämän kirjoittaminen nostaa palan kurkkuun. Jossain vaiheessa kirjoitan tästä aiheesta teille erään muiston julkiseksi. Se on minulle henkilökohtiasesti todella raskas. Pelkkä ajatus siitä saa sen hetken tunteet nousemaan pintaan. Ensin täytyy varmaan kirjoittaa jostain vastaavasta kevyemmästä muistosta...

Vieläkin on jotenki vaikea pukea sanoiksi niitä hetkiä ja tunteita. Jos silloin olisin kertonut sen aikaiselle poikaystävälleni kaikesta tästä hän olisi varmaan luullut minua hulluksi. Eihän kukaan oikeasti tee lapsilleen niin?! Valitettavasti entinen mieheni on saanut tästä osansa. Kun aikaa oli kulunut tarpeeksi äitini laski kulissit alas. Mieheni on ollut todistamassa paskojakin tilanteita. Myös tämän minulle pahimman "äiti tappaa itsensä" hetken. Ilman ex-miestäni en siitä varmaan olisikaan selvinnyt. Kiitos.

Olisi niin paljon mistä kirjoittaa, mut nyt täytyy varmaan jättää aiheita muhimaan ja saada ajatukset kasaan, että voin kirjoittaa mitään järkevää tekstiä. Tai no järkevä itsessään on tähän tilanteeseen varmaan väärä sana :D

Ensi kertaan !

Huono valmennus

Olen äitini kanssa autossa matkalla tallille. Viimeiset sanat ennen tallin pihaa "älä sitten mokaa, minä olen maksanut tästä!". Ulos autosta ja reippaasti tekaistu hymy kasvoilla hakemaan hevosta tarhasta. Todellisuudessa olen kauhusta kankea ja pelkään epäonnistuvani tulevassa valmennuksessa. Kävelytän hevosta rohkein askelin talliin, kun kuulen äitini juttelevan muille tallilaisille. Hän on niin itsevarma ja säteilevä. Muut ihmiset pitävät häntä mukavana ja kannustavana aikuisena. Tunnen kyynärpään tökkäyksen kyljessäni ja sihisevän kuiskauksen " et vittu vois olla yhtään hitaampi ja saamattomampi??". Suljen silmäni ja hengitän hetken sisään. Hevonen hermostuu, tunnen sen. Yritän vain jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut vaikka en jaksaisi enää yhtään haukkua niskaani. Satulahuoneessa on joku toinen. Hegitän sisään ennenkuin astun huoneeseen. Reipas ja iloinen ilme kasvoille. Kysyn vain iloisesti ohimennen " Hei miten menee?" ja pakenen varusteiden kanssa paikalta ennenkuin saan vastaavan kysymyksen.Satuloin hevoseni niin nopeastti kuin pystyn ja lähde taluttamaan sitä kentälle. Äitini on kentän laidalla valmentajani kanssa. He juttelevat iloisesti ja valmentajani kehuu kehittymisvauhtiani. Äitini vastaa vain hilpeästi " Meillä on hyvät motivaattorit kehitymiseen!" ja naurahtaa. Kävelen heidän ohitseen ja ajattelen vain omassa mielessäni, että motivaatiota joo...pelkoa pikemminkin. Nousen hevosen selkään ja nään äitini viimeisen painostavan vihaisen katseen, jonka jälkeen hän vetää taas iloisen ja kannustavan äidin maskin naamalleen. En voi käsittää kuinka muut aina menevät siihen halpaan !
Valmennus alkoi ja alku meni ihan hyvin. Verryteltiin, mutta tunsin hevoseni olevan todella jännittynyt. Arvasin, että herra oli vetänyt minun mielentilani tallissa itseensä. Yritän itse rentoutua ja rauhoittua. Puhallan taas ulos ja hengitän rauhassa sisään. Valmentajani huomaa, että kaikki ei ole nyt hyvin. Hän pyytää minua pysäyttämään hevosen kentän laidalle. Onneksi eri puolelle missä äitini on. Hän kysyy matalalla äänellä, jonka vain minä kuulen " Onko kaikki hyvin? Sinä voit kertoa minulle!". Itkua pidätellen hymy naamalla vastasin vain kaiken olevan hyvin ja pyysin saada jatkaa. Treeni jatkui, mutta valmentajalla oli huolestunut ilme kasvoillaan. Valmennus meni mielestäni ihan hyvin, muutama vaikea kohta. Ei se tietenkään mitenkään superhyvin mennyt, mutta olin tyytyväinen, että olin saanut hevosen rauhoittumaan ja kuitenkin pystyimme treenaamaan. No loppuun herra sitten hermostui. Se kuumui paljon ja en enää saanut pidätteitä yms. läpi. Valmentajani sanoi, että lopetetaan sillä on turha jatkaa, kun hevonen on tuossa tilassa. Kiitin häntä omassa mielessäni ja kävelytin loppukäyntejä rauhassa, kun äitini marssi edeltä talliin. Huokaisin, sillä minun täytyi taas jaksaa esittää vahvaa ja iloista.
Tallissa kuulin ensimmisenä huudahduksen eräältä tallilaiselta " haha kuumuiko heppa hieman? Miten et saanut sitä rauhoittumaan??" huokaisin ja huikkasin vain, että kuuluu lajiin. Äitini oli satulahuoneessa puhumassa jonkun kanssa, en onneksi kuullut aihetta. Minusta silti tuntui jo valmiiksi, että minä olin se puheenaihe. En tiennyt oliko se hyvässä vai pahassa. Varusteet pois hevoselta ja jalkoja kylmäämään. Sain tehdä kaiken onneksi ihan rauhassa. Siivosin jälkeni tallista ja vein tavarat paikoilleen. Hevonen tarhaan ja valmistelin itseäni tulevaa automatkaa varten... Kävin huikkaamassa äidilleni, että olen valmis ja hän iloisesti sanoi heipat muille tallilaisille ja laittoin käden olkapäälleni esittäen huolehtivaa vanhempaa. Molemmat istuivat autossa. Huomasin jo kireyden ilmapiirissä. Äiti kaarsi auton pois tallin pihasta. PUM " Sinä saatanan paska! Mitä vittua teit siellä kentällä??". Olin mykistynyt enk uskaltanut vastata.  " Ei sinulla mitään hevosta pitäisi olla, koska et sinä osaa ratsastaakkaan. Myyn sen pois!". Kyyneleet alkoivat väkisin valua pitkin poskiani. Purin huultani, en halunnut äitin kuulevan itkuani. " Ymmärrätkö sinä saatanan kakara kuinka paljon rahaa isäsi kanssa käytämme sinuun? Minulla ei ole mitän sinun takiasi! Olet vain este elämääni!"...En voinut enää mitään ja purskahdin itkuun, pala kurkussani kasvoi ja minusta tuntui, että en saa henkeä. " Ei jumalauta, itketkö sinä?? Ihan itse mokasit koko tunnin ja nolasit minut muiden ihmisten edessä! Sinusta ei ikinä tule mitään!". Sama huuto jatkui kotiin asti. Minä itkin ja äiti huusi. Kotona isäni oli ensimmäisenä vastassa. En sanonut mitään. vaihdoin vaatteet ja pakenin suoraan huoneeseeni ja sänkyyn peiton alle. Äitini tuli myös sisälle ja kuulin isäni ensimmäiset vihaiset kysymykset: " Mitä nyt tapahtui? Mitä sinä sanoit??". Äitini naurahti ja kertoi minun olevan paska ja, että minusta ei koskaan tule ratsastajaa. Isäni suuttui todella. " Sinä et voi 13vuotiasta lasta haukkua pystyyn ja talloa maan rakoon!". Äitiäni ei kiinnostanut, hän totesi vain, että tuo vahinko joutaa tietämään mitä minä ajattelen ja kärsimään yhtä paljon kuin minä, kun tuollaisen vahingon menin saamaan...Itkin. Ahisti. Tuntui, etttä seinät kaatuisivat päälleni.  Nukahdin vihdoin. Itkin itseni vihdoin uneen. Aamulla minä kyllä muistin mitä edeltävänä päivänä oli tapahtunut. Kävelin varovasti keittiöön. Äitini oli siellä. "Huomenta rakas! Otatko aamupalaa?" Äitini oli iloinen ja pirteä. Aivankuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Olin hämmentynyt. Miksi äidillä on oikeus käyttäytyä noin? En voinut ymmärtää, mutta nielin kiukuni ja menin aamupalalle.