Chronic pain

Eli minulla on siis sidekudosreuma, nivelreuma ja fibromyalgia. Ja näiden ihanien perussairauksien vuoksi minulla on jatkuvat krooniset kivut.

Ne rajoittavat elämääni aikalailla....välillä vain en suostu siihen (Ja kärsin sitten seuraavana päivänä). Pyrin usein peittämään kipuni, sillä en halua 'vieraiden' ihmisten tietävän niistä. Vihaan niitä sääliviä ja empatiaa täynnä olevia katseita. Tämä ei tästä säälimällä paremmaksi muutu. Esim. usein, jos olen kavereideni kanssa baarissa yritän parhaani mukaan olla välittämättä kivuista. Kerran kipupiikki nousi todella korkeaksi ja selkääni/jalkoihin koski aivan todella paljon. Muistan, kun vedin pääni jalkoihini ja hoin vain päässäni 'ei tänään, ei nyt eikä täällä'. No kaverini tietenki kyseli, että tarviinko apua ja haetaanko lääkettä. Rupesi vituttamaan niin paljon se, että minun vuokseni muut keskeyttävät hauskanpitonsa, että nostin pääni ylös ja vain lähdin tanssimaan :D (Seuraavana aamuna kadutti).  En vain halunnut luovuttaa. Saatoin myös olla hiukkasen huppelissa, joten kipukynnys nousi ylöspäin. Usein vain joudun luovuttamaan....Olisi kiva tanssia korkkarit jalassa koko ilta, mutta mulle riittää pari tuntia ja kävely on jo tuskaa. nyyh...rakastan korkkareita, joten tämä on perseestä.

 Vittumaisinta on ehkä se, kun mulle tullaan sanomaan, että 'Ei noin nuori tiedä kivuista mitään'. Jooh...no mullapa onkin se 50vuotiaiden perussairaus. Pahin mitä minulle on koskaan sanottu tapahtui reumapolilla. Juttelin oman reumahoitajani kanssa, joka sitten yhtäkkiä alkoi kyselemään, että aionko tehdä lapsia. Vastasin, että tietenkin aion, koska pienestä asti olen halunnut nuorena naimisiin ja äidiksi. Sainkin sitten sellaisen vastauksen mikä kaikuu mielessäni usein...'Et voi olla tosissasi?? Sinulla on periytyvä sairaus eli etkai aio tuomita lastasi samoihin kipuihin? Sinuna en tekisi lapsia, en edes haaveilisi. Sitäpaitsi kroppasi ei tule sitä enää 10v päästä kestämään'. Purin huulta ja puristin hanskoja kädessäni. En halunnut alkaa itkemään hänen edessään. Kotona se kaikki sitten purkautuikin...Miten kenellekään on mitään oikeutta sanoa noin? Ihan kuin en itse asiaa tiedostaisi? Sitäpaitsi kysyin asiaa lääkäriltä ja hän sanoi ettei tämä välttämättä periydy. Eli minun lapsellani olisi yhtä korkea mahdollisuus sairastua tähän, kuin muillakin lapsilla. Huoh. Haluaisin vain äidiksi....nimimerkillä: vauvakuume. ( Ei, en ole tekemässä tähän elämäntilanteeseen ainuttakaan beibiä vielä)

Välillä vain tuntuu ettei kukaan ymmärrä tai välitä. Minua hävettää. Häpeän sitä, kun poikaystäväni joutuu näkemään kankean nousemisen sängyltä/sohvalta ylös, kivuliaat askeleet ja kokemaan niistä johtuvan vittumaisen käyttäytymisen. Haluaisin vain olla normaali. Miksi se on 18vuotiaana liikaa pyydetty? Haluaisin pystyä tarjoamaan normaalin terveen naisen miehelleni. Nyt voin tarjota vain vanhuksen lailla liikkuvan viallisen ihmisen. Rakastan miestäni ylitse kaiken ja siksi tämä päähän ottaakin. Pelkään onnistuvani  karkottamaan hänetkin läheltäni...please, don't never ever leave me.

Noh, jotain positiivista tähänkin elämään. Sain uuden työpaikan !! jeejeejee voin lopettaa yövuorot! Kaikkea muutakin mukavaa on tapahtunut, mutta niistä en voi valitettavasti kertoa. Niistä mut olis liian helppo tunnistaa. Kiitos ihanista tsemppiviesteistänne ! On myös ollut mahtavaa lukea teidän kokemuksianne ja minä saan todella paljon iloa siitä, että joku on ymmärtänyt kirjoituksieni avulla, ettei ole tällaisissa tilanteissa yksin. Kiitos rakkaat <3

And all her feelings are hidden behind that smile.

Jooh.....Tänään olisi tarkoitus avata vähän tätä miun itsetuhoisuus hommaa. Tää on todella vaikea aihe..(noh taitaa nää kaikki olla mistä tänne kirjoitan :P)  mutta, let's roll again:

" Viiltely on oman kehon toistuvaa ja tarkoituksenmukaista satuttamista sitä viiltelemällä. Viiltely on epäsuoraa itsetuhoisuutta, johon ei välttämättä liity itsemurhatarkoitusta. 

Jos ihminen satuttaa itseään viiltelemällä,kyseessä on usein viesti pahasta olosta ja sisäisestä tuskasta. Monesti viiltely alkaa kokeilulla, joka muuttuu tavaksi. Useimmiten viiltely on oire jostain mielenterveyden häiriöstä, kuten masennuksesta tai ahdistuneisuushäiriöstä. Ahdistus ja aggressio kääntyvät sisäänpäin ja kohdistuvat henkilöön itseensä.

Viiltelevällä henkilöllä ei ole keinoja ilmaista omia tunteitaan tai voi myös olla, että tunteet on opittu piilottamaan muilta. Usein nuori viiltelee ollessaan yksin, eikä välttämättä kerro siitä kenellekään.Viiltelevä henkilö häpeää viiltelyjälkiään ja kätkee ne muiden katseilta. Viiltely jääkin helposti huomaamatta.

Yhteistä itseään viilteleville henkilöille on kokemus siitä, että fyysinen kipu helpottaa sisäistä ahdistusta. Fyysinen kipu tai vamma on konkreettinen, ja siksi sitä on helpompi käsitellä. Itseään viiltelevä henkilö voi olla ulospäin iloinen, suosittu ja hyvin menestyvä, vaikka hän sisäisesti voikin huonosti. Nuori ei löydä muita keinoja hallita sietämättömiä tunteitaan, jolloin viiltelystä tulee keino lievittää alun perin psyykkistä kipua. Viiltelyn tuottamat helpotuksen tunteet ovat kuitenkin vain hetkellisiä, sillä sisäinen kipu ei katoa mihinkään. "  Lähde: http://www.mll.fi/nuortennetti/mielenterveys/viiltely/

Liitin tämän tietopaketin tähän, koska se kuvaa hyvin tätä ongelmaa. Minun viiltelyni on alkanut vuonna 2012. Silloin ahdistus äidistä ja minusta itsestäni kasvoi niin suureksi, etten tiennyt miten sitä olisi pitäny käsitellä. Halusin vain siirtää pahan olon pois. Halusin huutaa ja riehua, pahimpina aikoina kuolla.  No sitten tartuin ensimmäistä kertaa veitseen. Muistan jokaisen hetken siitä. Ensimmäinen ja toinen viilto oli pelottavaa, mutta kolmas jo helpottavaa = koukussa. Henkinen kipu siirtyy fyysiseksi ja näin se on helpompi käsitellä. Toistin tätä aina, kun ahdisti. Silloinen mieheni ei voinut sitä sietää, kun tilanteen tajusi. Sain kuunnella huutoa siitä , kuinka en voi tehdä näin, koska "Satutat myös minua sillä. Olet itsekeskeinen kakara!" (näin kaunisteltuna sanottuna) Noh sehän lisäsi morkkista ja veitsen käyttö lisääntyi entisestään. Jälkiä peiteltiin enkä enää halunnut edes nukkua mieheni kanssa, koska pelkäsin, että hän huomaisi uudet jäljet. 

Silloin opeteltiin pintaviiltely. Eli käytännössä se on sitä, että viilletään vain juuri sen verran, että sattuu ja vuodat verta, mutta jälki paranee nopeasti, jolloin niitä ei enää viiden päivän parantelun jälkeen näy laisinkaan. ( Ja nyt jos tätä joku aloitteleva viiltelijä lukee niin älä ota neuvosta vaaria vaan mene hoitoon.) Eli oli hyvin helppoa exäni inttiaikana esittää, että en olisi kertaakaan viillellyt. Sunnuntait ja maanantait oli niitä pahimpia, kun jäi yksin niin silloin tuli leikeltyä. Kenellekkään muulle en silloin asiasta kertonut.  Enkä tänä päivänäkään kerro, kuin vain rakkaimmille ja läheisimmille ihmisille....ja vain silloin, jos he sattuvat asian huomaamaan.

En pitkään aikaan ollut viillellyt. Noh viimeviikolla olin sitten vanhempieni luona käymässä...Olin taas vaihteeksi huora, liian helppo, säälittävä, toivoton, paska ihminen ja minua kuulemma hävetään taas kunnolla. Noh ihan kuin en tietäisi jo, että olen vahinko lapsi?? :D Sillon oli vaikea päivä..ahisti. Veitseen oli helppo tarttua. huoh... taas mennään. Asiaa ei auta, että pakkomielle laihtumiseen on taas täällä. Se ei ole ennenkään ollut hyvä  yhdistelmä viiltelyn kanssa. No katsellaan...ehkä mä pärjään.

Oon huono myöntämään, että kaikki ei oo hyvin. En haluu huolestuttaa enkä suututtaa miulle tärkeimpiä ihmisiä miun asioilla. On vaan helpompi hymyillä ja sanoo, että kaikki on hyvin. Vaikka kaikki olis oikeesti päin helvettiä. Mie vaan oon joutunu oppii siihen, että miun on pakko pärjätä ite. Kukaan ei auta siuta, ku vaan sie ite. Ennen edes miun oma mies ei oo tukenu miuta vaan oon saanu pärjäillä ihan ite. Oon vaan oppinut sen, että pitää olla vahva ja jos ei oo niin pitää sitten esittää vahvaa. Se on rankkaa...ihan helvetin rankkaa. Tässä miun tän hetkisessä tilanteessa tuntuu oudolta, että voisin luottaa. On jotenkin niin outoa, että joku on ihan oikeasti tukena ja rakastaa miuta. On se myös pelottavaa, koska pelkään, että jos annan vaan mennä ja annan itsestäni kaiken niin miut hylätään taas...ehkä tällä kertaa ei?