Kun seinät kaatuu päälle 💔

En oo pitkään aikaan kirjoittanut, koska en ole henkisesti pystynyt. Mun tietokonekin hajosi, joten joudun kännykällä kirjoittamaan.


mitenköhän tän kaiken nyt alottais purkamaan.. Yksinkertainen lause: Mun elämä hajosi sirpaleiksi tuossa reilu pari kuukautta sitten... Uskalsin eron jälkeen rakastua...se oli virhe. Uskalsin vihdoin luottaa ja antaa itsestäni kaiken. Ja mut petettiin täysin. Olo on sanoinkuvaamattoman ontto. Olin lelu, 'toinen nainen', panopupu, kivaa erilaista seksiä. Luulin, että mua kerrankin rakastettiin vilpittömästi..no ei. Tällä miehellä olikin tyttöystävä ja ei hän minua oikeasti rakastanut...hän vain käytti. Minulla on todella hyväksikäytetty olo. Meni kuukausi opetella tuntemaan toinen ihminen iholla ilman, että menin paniikkiin...


Tämän kusipään takia minulta meni asunto, koska hän sai minut puhutuksi muuttamaan luokseen. No siellä asuukin toinen nainen eikä tällä tuhkamunalla ollut selkärankaa ottaa vastuuta teoistaan...tästä johtuen minulta meni myös työt. Ehkä pahin kaikista on se, että jouduin muuttamaan takaisin vanhempieni luokse....käyn taas terapiassa ja psykalla. Että kiitosta vaan.


N. kuukausi meni kotona hyvin, kunnes kaikki alkoi taas alusta. Äiti haukkui minut täysin. Olen taas se epätoivottu ja huora....vaikka sitähän mä äitin silmissä oon aina ollu.
Onneksi pääsin uuteen kouluun. Se on ehkä tarpeeksi kaukana täältä. Mun elämä on aika pitkälti pelkkää helvettiä...




En tiedä mitä muuta kirjoittaisin. Oon vieläkin ihan lukossa.

Chronic pain

Eli minulla on siis sidekudosreuma, nivelreuma ja fibromyalgia. Ja näiden ihanien perussairauksien vuoksi minulla on jatkuvat krooniset kivut.

Ne rajoittavat elämääni aikalailla....välillä vain en suostu siihen (Ja kärsin sitten seuraavana päivänä). Pyrin usein peittämään kipuni, sillä en halua 'vieraiden' ihmisten tietävän niistä. Vihaan niitä sääliviä ja empatiaa täynnä olevia katseita. Tämä ei tästä säälimällä paremmaksi muutu. Esim. usein, jos olen kavereideni kanssa baarissa yritän parhaani mukaan olla välittämättä kivuista. Kerran kipupiikki nousi todella korkeaksi ja selkääni/jalkoihin koski aivan todella paljon. Muistan, kun vedin pääni jalkoihini ja hoin vain päässäni 'ei tänään, ei nyt eikä täällä'. No kaverini tietenki kyseli, että tarviinko apua ja haetaanko lääkettä. Rupesi vituttamaan niin paljon se, että minun vuokseni muut keskeyttävät hauskanpitonsa, että nostin pääni ylös ja vain lähdin tanssimaan :D (Seuraavana aamuna kadutti).  En vain halunnut luovuttaa. Saatoin myös olla hiukkasen huppelissa, joten kipukynnys nousi ylöspäin. Usein vain joudun luovuttamaan....Olisi kiva tanssia korkkarit jalassa koko ilta, mutta mulle riittää pari tuntia ja kävely on jo tuskaa. nyyh...rakastan korkkareita, joten tämä on perseestä.

 Vittumaisinta on ehkä se, kun mulle tullaan sanomaan, että 'Ei noin nuori tiedä kivuista mitään'. Jooh...no mullapa onkin se 50vuotiaiden perussairaus. Pahin mitä minulle on koskaan sanottu tapahtui reumapolilla. Juttelin oman reumahoitajani kanssa, joka sitten yhtäkkiä alkoi kyselemään, että aionko tehdä lapsia. Vastasin, että tietenkin aion, koska pienestä asti olen halunnut nuorena naimisiin ja äidiksi. Sainkin sitten sellaisen vastauksen mikä kaikuu mielessäni usein...'Et voi olla tosissasi?? Sinulla on periytyvä sairaus eli etkai aio tuomita lastasi samoihin kipuihin? Sinuna en tekisi lapsia, en edes haaveilisi. Sitäpaitsi kroppasi ei tule sitä enää 10v päästä kestämään'. Purin huulta ja puristin hanskoja kädessäni. En halunnut alkaa itkemään hänen edessään. Kotona se kaikki sitten purkautuikin...Miten kenellekään on mitään oikeutta sanoa noin? Ihan kuin en itse asiaa tiedostaisi? Sitäpaitsi kysyin asiaa lääkäriltä ja hän sanoi ettei tämä välttämättä periydy. Eli minun lapsellani olisi yhtä korkea mahdollisuus sairastua tähän, kuin muillakin lapsilla. Huoh. Haluaisin vain äidiksi....nimimerkillä: vauvakuume. ( Ei, en ole tekemässä tähän elämäntilanteeseen ainuttakaan beibiä vielä)

Välillä vain tuntuu ettei kukaan ymmärrä tai välitä. Minua hävettää. Häpeän sitä, kun poikaystäväni joutuu näkemään kankean nousemisen sängyltä/sohvalta ylös, kivuliaat askeleet ja kokemaan niistä johtuvan vittumaisen käyttäytymisen. Haluaisin vain olla normaali. Miksi se on 18vuotiaana liikaa pyydetty? Haluaisin pystyä tarjoamaan normaalin terveen naisen miehelleni. Nyt voin tarjota vain vanhuksen lailla liikkuvan viallisen ihmisen. Rakastan miestäni ylitse kaiken ja siksi tämä päähän ottaakin. Pelkään onnistuvani  karkottamaan hänetkin läheltäni...please, don't never ever leave me.

Noh, jotain positiivista tähänkin elämään. Sain uuden työpaikan !! jeejeejee voin lopettaa yövuorot! Kaikkea muutakin mukavaa on tapahtunut, mutta niistä en voi valitettavasti kertoa. Niistä mut olis liian helppo tunnistaa. Kiitos ihanista tsemppiviesteistänne ! On myös ollut mahtavaa lukea teidän kokemuksianne ja minä saan todella paljon iloa siitä, että joku on ymmärtänyt kirjoituksieni avulla, ettei ole tällaisissa tilanteissa yksin. Kiitos rakkaat <3

And all her feelings are hidden behind that smile.

Jooh.....Tänään olisi tarkoitus avata vähän tätä miun itsetuhoisuus hommaa. Tää on todella vaikea aihe..(noh taitaa nää kaikki olla mistä tänne kirjoitan :P)  mutta, let's roll again:

" Viiltely on oman kehon toistuvaa ja tarkoituksenmukaista satuttamista sitä viiltelemällä. Viiltely on epäsuoraa itsetuhoisuutta, johon ei välttämättä liity itsemurhatarkoitusta. 

Jos ihminen satuttaa itseään viiltelemällä,kyseessä on usein viesti pahasta olosta ja sisäisestä tuskasta. Monesti viiltely alkaa kokeilulla, joka muuttuu tavaksi. Useimmiten viiltely on oire jostain mielenterveyden häiriöstä, kuten masennuksesta tai ahdistuneisuushäiriöstä. Ahdistus ja aggressio kääntyvät sisäänpäin ja kohdistuvat henkilöön itseensä.

Viiltelevällä henkilöllä ei ole keinoja ilmaista omia tunteitaan tai voi myös olla, että tunteet on opittu piilottamaan muilta. Usein nuori viiltelee ollessaan yksin, eikä välttämättä kerro siitä kenellekään.Viiltelevä henkilö häpeää viiltelyjälkiään ja kätkee ne muiden katseilta. Viiltely jääkin helposti huomaamatta.

Yhteistä itseään viilteleville henkilöille on kokemus siitä, että fyysinen kipu helpottaa sisäistä ahdistusta. Fyysinen kipu tai vamma on konkreettinen, ja siksi sitä on helpompi käsitellä. Itseään viiltelevä henkilö voi olla ulospäin iloinen, suosittu ja hyvin menestyvä, vaikka hän sisäisesti voikin huonosti. Nuori ei löydä muita keinoja hallita sietämättömiä tunteitaan, jolloin viiltelystä tulee keino lievittää alun perin psyykkistä kipua. Viiltelyn tuottamat helpotuksen tunteet ovat kuitenkin vain hetkellisiä, sillä sisäinen kipu ei katoa mihinkään. "  Lähde: http://www.mll.fi/nuortennetti/mielenterveys/viiltely/

Liitin tämän tietopaketin tähän, koska se kuvaa hyvin tätä ongelmaa. Minun viiltelyni on alkanut vuonna 2012. Silloin ahdistus äidistä ja minusta itsestäni kasvoi niin suureksi, etten tiennyt miten sitä olisi pitäny käsitellä. Halusin vain siirtää pahan olon pois. Halusin huutaa ja riehua, pahimpina aikoina kuolla.  No sitten tartuin ensimmäistä kertaa veitseen. Muistan jokaisen hetken siitä. Ensimmäinen ja toinen viilto oli pelottavaa, mutta kolmas jo helpottavaa = koukussa. Henkinen kipu siirtyy fyysiseksi ja näin se on helpompi käsitellä. Toistin tätä aina, kun ahdisti. Silloinen mieheni ei voinut sitä sietää, kun tilanteen tajusi. Sain kuunnella huutoa siitä , kuinka en voi tehdä näin, koska "Satutat myös minua sillä. Olet itsekeskeinen kakara!" (näin kaunisteltuna sanottuna) Noh sehän lisäsi morkkista ja veitsen käyttö lisääntyi entisestään. Jälkiä peiteltiin enkä enää halunnut edes nukkua mieheni kanssa, koska pelkäsin, että hän huomaisi uudet jäljet. 

Silloin opeteltiin pintaviiltely. Eli käytännössä se on sitä, että viilletään vain juuri sen verran, että sattuu ja vuodat verta, mutta jälki paranee nopeasti, jolloin niitä ei enää viiden päivän parantelun jälkeen näy laisinkaan. ( Ja nyt jos tätä joku aloitteleva viiltelijä lukee niin älä ota neuvosta vaaria vaan mene hoitoon.) Eli oli hyvin helppoa exäni inttiaikana esittää, että en olisi kertaakaan viillellyt. Sunnuntait ja maanantait oli niitä pahimpia, kun jäi yksin niin silloin tuli leikeltyä. Kenellekkään muulle en silloin asiasta kertonut.  Enkä tänä päivänäkään kerro, kuin vain rakkaimmille ja läheisimmille ihmisille....ja vain silloin, jos he sattuvat asian huomaamaan.

En pitkään aikaan ollut viillellyt. Noh viimeviikolla olin sitten vanhempieni luona käymässä...Olin taas vaihteeksi huora, liian helppo, säälittävä, toivoton, paska ihminen ja minua kuulemma hävetään taas kunnolla. Noh ihan kuin en tietäisi jo, että olen vahinko lapsi?? :D Sillon oli vaikea päivä..ahisti. Veitseen oli helppo tarttua. huoh... taas mennään. Asiaa ei auta, että pakkomielle laihtumiseen on taas täällä. Se ei ole ennenkään ollut hyvä  yhdistelmä viiltelyn kanssa. No katsellaan...ehkä mä pärjään.

Oon huono myöntämään, että kaikki ei oo hyvin. En haluu huolestuttaa enkä suututtaa miulle tärkeimpiä ihmisiä miun asioilla. On vaan helpompi hymyillä ja sanoo, että kaikki on hyvin. Vaikka kaikki olis oikeesti päin helvettiä. Mie vaan oon joutunu oppii siihen, että miun on pakko pärjätä ite. Kukaan ei auta siuta, ku vaan sie ite. Ennen edes miun oma mies ei oo tukenu miuta vaan oon saanu pärjäillä ihan ite. Oon vaan oppinut sen, että pitää olla vahva ja jos ei oo niin pitää sitten esittää vahvaa. Se on rankkaa...ihan helvetin rankkaa. Tässä miun tän hetkisessä tilanteessa tuntuu oudolta, että voisin luottaa. On jotenkin niin outoa, että joku on ihan oikeasti tukena ja rakastaa miuta. On se myös pelottavaa, koska pelkään, että jos annan vaan mennä ja annan itsestäni kaiken niin miut hylätään taas...ehkä tällä kertaa ei?

So when did we all get so fearful?

Voin hengittää. Avun kanssa, mutta kuitenkin. Eli kyllä rakkaat lukijani: aurinko paistaa myös tähän risukasaan. Arvatkaas kuka on rakastunut? heh no minä :3 Ei miun pitäny pystyä tähän enään?! Huuh. Tää on vaan niin outoa.
Oon kulkenut viimeiset 2kk ihan sumussa. Osittain masennuksesta johtuen ja lääkkeistä ja viinasta ja no ihan kaikesta. Pahiten ehkä tällä hetkellä päässä huutaa Ana, koska onnistuin sen jotenkin sysäämään syrjään (siksi en viimepostauksen jälkeen ole tänne kirjoittanut).  Tosin sen johdosta on sitten painokin noussut.....fuck. Noh kunhan tässä ryhdistäydyn niin teen asialle jotain.
Mutta siis pointti tässä oli se, että miut on taidettu kiskoa takaisin pinnalle. Tällä hetkellä jopa tiedostan mitä teen, enkä havahdu vasta viikon päästä hirveeseen morkkikseen tekemisistäni. Toivon, että nyt pikkuhiljaa ei tarvitsisi havahtuakkaan siihen, että olisin tehnyt taas jotain tyhmää.
Se mitä en ole täälläkään myöntänyt eli viiltely...on onneksi myös vähentynyt. En ole kuin kerran tässä parin viikon sisällä ajatellut asiaa. Se tapahtui, kun sain exältä viestiä...se oli tosi kova paikka, koska asiat joista hän puhui ja haukkui ei ollut minulle mitään pieniä ja helppoja. Onneksi sitten juuri oikealla hetkellä sain viestin <3 ei tarvittu veistä enää...ja kyllä, niin hullulta kuin se kuulostaakin niin viiltely antaa tietynlaista lohtua. Kun siirretään henkinenkipu fyysiseksi ei tunnu enää niin pahalta...hullua, tiedän. Enkä ole ylpeä itsestäni.

Mutta nyt on onneksi kaikki paremmin. Tosin onhan tää nyt helvetti pelottavaa :D ! On todella vaikeaa luottaa taas uuteen ihmiseen. Aina, kun olen tehnyt niin minut on joko hylätty tai sitten pahasti hakattu...Pelkään kuollakseni sitä, että miut hylätään taas. Varsinkin, kun tätä en todellakaan halua menettää <3 jepjep joo oon sekaisin. Haha eipä se vissiin haittaa.

Ompas sekavaa, mut nyt ei oo aikaa kirjottaa enempää. Palataan asiaan ;)

I'll stop when I'm thin.

" Sammutan valot, vedän verhot tiukasti see kesän ulos karkottaa,

haluan olla hämärässä tässä, ettet nää kun mua satuttaa,

poltat mua kuin kynttilää ilman ilmaa,

etkö nää kun vierellesi tukehdun?"

Minua katsomalla, ei ehkä tätä ongelmaa arvaa kukaan. En näytä millään lailla syömishäiriöiseltä ( vaikka haluaisinkin ), joten kenellekkään ei tulisi mieleenkään, että painin päivittäin syömiseni kanssa. Pystyin olemaan jo pitkään ajattelematta koko asiaa. Söin kaikkea paskaa, enkä edes katunut tai hävennyt sitä. No nyt kaduttaa. En voi suurinpiirtein katsoa itseäni peilistä....ällöttää.
Tällä hetkellä on aivan sama vaikka joku tän tajuaisikin tai tietäisi. Miuta ei estä kukaan. Aivan sama mitä kukaan sanoo, tää on miun juttu. Pidän tästä. Kummasti porukka aina kuitenkin haluaisi kapeat jalat ja olla laihempi, joten ei kellään ole varaa sanoa yhtään mitään.

Tää on taas varmaan joku mania-vaihe, koska olen siivonnut koko kämpän läpi ja pystyn taas pitämään itsekurin syömättömyyteen asti. Viime viikolla huomasin jo pieniä merkkejä rakkaan Anan palaamisesta kuvioihin. Tajusin tämän, kun olin lähdössä kavereiden kanssa viettämään iltaa ja valitsin mekkoa. Päälläni oli yksi pikkumusta mekko, jota olen useasti käyttänyt ja se on mielestäni näyttänyt hyvältä päälläni. No eipä näytä enää. Mekko vaihtui farkuihin ja toppiin. Ääni päässä alkaa taas muistuttamaan leveistä reisistä, isosta perseestä ja vatsasta.
Olen tästä surullinen ja iloinen samaan aikaan. Tiedän, että tämä tulee viemään voimiani ja vähennän liikkumista ulkona, koska siellä sortuu helposti syömään. Olisi silti kiva pudottaa muutama kilo pois. esim. 5kg? Ainakin näin alkuun. Riippuu ihan siitä, että kauan tää vaihde nyt taas kestää.

Tää alkuviikko on nyt mennyt sitten itseni valmistelemiseen tähän tilanteeseen. Kämpän siivous auttaa, kun puhdas ympäristö antaa paremman mielen ja silloin ei tule syötyä niin paljoa. Lohtusyöminen on pahin paheeni. No nyt menee sitten entistä enemmän tupakkaa, koska sillä saa ruokahalua aika hyvin pois. Ja usein syön silloin, kun on tylsää ni nyt vaan kiltisti kipitetään tupakalle.

Pitää hommata vaaka. Aikaisemmin en sitä uskaltanut hankkia, koska pelkäsin, että vedän tämän liian pitkälle, jos tiedän kuinka nopeasti paino tippuu. Nyt uskallan sen ostaa, koska ei tää miun paino tästä helposti lähde, joten haluan vain tietää paljon saan painoa pois. On se myös tietynlainen motivaation lähde. Monet sanoo, ettei painolla ole väliä vaan senteillä. Minulle on. Aina ollut. No löytyy minulta mittanauhakin niin voin sitten molempia testailla. Ah tekisin mitä vaan jos saisin pidettyy tätä niin pitkään, että sen oikeesti huomais !! Nää ratsastajan reiden ei tästä valitettavasti helposti lähe, mut saa sitä lihastakin pienennettyy :D Kunhan nyt ensin sais tän ylimääräisen nesteen ja rasvan pois.

Tämä kaikki nyt johtuu varmaan ihan vaan siitä, että haluan näyttää hyvälle. Aloitan salilla käymisenkin. Jeejee. Huomenna on fysioterapeutilla käynti. Siellä tehdään suunnitelma salille ja puhutaan vähän sen vaikutuksesta yms.. Vähän pelottaa toi, että kipeytyykö miun nivelet sitte niin paljon, että en pääse sängystä ylös taas, mutta tällä hetkellä ei oikeastaan kiinnosta. Se auttaa painon pudotuksessa ni antaa mennä vaan ja ton fyssarin pitäis auttaa silleen, että salitreeni ei aiheuttaisi niin paljon kipua.

"Laihduttamiseen auttaisi oikea ruokavalio" blaablaablaa...kun minä en voi kuitenkaan liikkua niin paljon, että pystyisin kuluttamaan "normi" määrän kaloreita ni mun syömiset nyt on se perus mitä aina tälläisinä päivinä. Sen verran, että en pyörry. Sen verran ,ettei kukaan huomaa. Ensimmäiset 2 päivää on aina vaikeimmat. Nyt varsinkin kun on tullut syötyä. Eli ekat kaks päivää, kun on todella vähällä ruualla niin on sitten paljon helpompi pärjätä sillä kanasalaatilla/tonnikalapurkilla, koska ei ole sitä kovaa näläntunnetta. Vielä tossa vajaa kuukausi sitten olin ihan hyvävällä mallilla ton vähäisen syömisen kansa, mutta sitten tuli repsahdus. Oon käynyt niin pajon juhlimassa kavereiden kanssa, että sitten vedetään mättöruokaa helposti. No nyt ei tarvi juodakkaan paljoa, koska tyhjään vatsaan, kun juo niin helpommin nousee päähänkin xD Ei tää tervettä oo, mutta kuitenkin kivaa. Oon enemmän innoissani tästä, kuin pitkiin aikoihin. Nyt lähtee läskit !!

hih oon niin happy :3

Unohdettu seinäruusu

Tällä kertaa ajattelin kertoa ihan tämän hetkisestä elämästä.

Välillä menee liian lujaa. Viimeisin kuukausi on ollut hyvin sekavaa. Selviytymistä päivästä toiseen tai ehkä pikemminkin viikonlopusta seuraaaan viikonloppuun. Eron jälkeen läti vähän mopo käsistä. En aikaisemmin saanut/voinut liikkua missään, joten tää vapaus oli ehkä liian paljon liian nopeasti.
No hauskaa on ainakin ollut, joitakin tekemisiäni kadun, mutta en jää niitä märehtimään. Olisin vaan voinut välillä miettiä vähän tarkemmin, että mitä teen :P "kerrankos sitä ollaan nuoria".

 

Ainut asia mikä eron jälkeen oikeasti vaivaa on ehkä se, että ei ole oikein ketään keheen voisin luottaa 100%. Kaveripiirit vaihtui, vanhemmat asuu 100km päässä ( ei niihin kyllä muutenkaan voi luottaa) ja muutenkaan en oikein saa elämästä otetta. Ennen suhdettani olin todella sosiaalinen normaali nuori. Kuuluin isoon kaveriporukkaan ja meillä oli aina hauskaa. Laillisesti ja vähän vähemmän laillisesti. Hah. Kunnes muutin sitten toiselle paikkakunnalle. Tuntui, että minulla ei ollut enää mitään väliä. Kaksi kavereistani kävi luonani pari kertaa vuoden aikana ja muut eivät välttämättä vaivautuneet edes laittamaan viestiä. Olin ja olen loukkaantunut. Tietenkin siinä kävi sitten niin, että olin mieheni kanssa kuin paita ja peppu. Ei ensimmäisen vuoden aikana oltu erossa toisistamme päivää pidempään. Teimme aina kaiken yhdessä. Tietenkin minulle oli ok, että hän halusi käydä kavereiden kanssa kaljalla yms, mutta se nyt tosiaan oli vaan se yks päivä tai yö erossa. Intin aikana sitten vähän pääsimme toisistamme erilleen. En sitten tiedä, että vaikuttiko se kaikista eniten sitten lopputulokseen. Välillä yksin himassa ollessani kaipaan niitä hetkiä, kun oltiin vaan. Saatettiin tehdä pitsaa ja viettää ilta kotona leffaa katsoen ja vaan nauttia toisistamme. Loppuaikana ei edes voitu nukkua vierekkäin. En sietänyt sitä lainkaan. Ero kuitenkin on hyvä juttu, mutta kyllähän niitä hyviä hetkiä on ikävä. Niitä on itketty ja itketään edelleen. Harvemmin kenellekkään siitä kerron, koska saan aina saman vastauksen: "kenellä olisi ikävä väkivaltaista miestä?!"...Minulla. Rakastin sitä kusipäätä kuitenkin eniten kuin ketään ikinä aikaisemmin, enkä usko, että tulen enään ketään rakastamaankaan samalla tavalla. Nyt kun olen asunut taas kotipaikkakunnallani reilun vuoden on ihmiset alkaneet taas heräämään, että hitto täähän asuu täällä taas...NO VITTU IHANKO TOSI??.. En toki esim. viime keväänä yrittänyt nähdä vanhoja tuttuja yms. mutta eipä porukkaa hirveesti kiinnostanut. Nyt sitten heidän uudet ystävät ovatkin lähteneet eri suuntiin ja miun seura yllättäen kelpaisi taas. Jooh..en rupee enää kakkosvaihtoehdoksi. En jaksa olla se, joka kyselee, että mitä tänään ja minne mennään ja sitten miulle vastataan, jos vastataan. Juu ei. Tai toisena vaihtoehtona jätkät, jotka ovat olleet minulle läheisiä ystäviä ovat nyt tajunneet, että tää muijahan on nyt sinkku. Ei sitten pystytäkkään olemaan vaan kavereita, vaan on pakko kuolata miun persettä. He ovat kuin veljiä miulle, ni en yhdenkään kanssa voisi tehdä mitään :D Sekös heitä sitten harmittaakin.
Kiitti mulle riitti.

On miulla toki uusia tuttuja ja muutama lapsuuden kaveri kenen kanssa olen ystäystynyt uudelleen. Se vaan ei ole sama asia. En silti ole kenellekkään kukaan tai yhtään mitään. Olisi mukava taas pitkästä aikaa löytää sellanen porukka mihin vois vaikka oikeastti kuuluakkin. Tai sit miut on tarkoitettu olemaan yksin. Kyllähän mie oon hyvin veemäinen ämmä, vähän kiero ja tarpeen tullen kusipää, mutta miusta löytyy paljon muutakin, jos jotakuta kiinnostaisi edes ihan oikeasti ottaa siitä selvää.
Tällä hetkellä luottaminen muihin ihmisiin vaan on todella vaikeaa. Luottaminen siihen, että oikeasti kelpaan tälläisenä, kuin olen...Se, että miun ei tartteis varoa sanomisiani ja voisin olla vaan mie ni..jaa..ehkä joskus.  Jotenkin vaan  aina  tuntuu, että ihmiset yrittää hyötyä miusta. Aina jollain tapaa. Tyttöjen seurassa oon se, joka pitää muista huolta (itsehän en ikinä hauskaa haluaisikaan pitää ja kerrankin olla se kenestä huolehditaan) ja hommaa kaikille kyydit kotiin tai vaihtoehtoisesti tsekkaa, että onko neitien jätkät sellaisia kenen mukaan kannattaa lähteä. Jätkien kanssa käykin sitten niin, että kun herrat ottaa kuppia niin miusta tulee kiertopalkinto tai se muija ketä on kiva esitellä kaikille. Sellainen, joka on kiva juottaa känniin ja sitten puhua ympäri. Aamulla sitä saa miettiä, että mitä vittua nyt taas. Tämä on raivostuttavaa, jos se toistuu saman jätkän kohdalla useammin. Olen yöllä tärkeä ja maailman täydellisin...haleja ja rakkautta sataa. Noh päivällä sitten taas ollaan kuin ei tunnettaisikaan ja parin kaljan jälkeen homma alkaa alusta. BLAH. No ihan sama miulle. Oon tullu jo siihen tulokseen, että en uskaltaisi  luottaa kehenkään sen enempää, että mihinkään syvempään juttuun suostuisinkaan. Nyt pidetään vaan hauskaa ja nautitaan elämästä ;)

Välillä sitä jää ilti miettimään, että mitä vittua minä taas teen...no päivä kerrallaan rakkaat, päivä kerrallaan.

Narsismin kehä rakkaudessa....

" Varoittamatta vihamme leimahtaa
ihan kuin pyörässä ei ois jarruja ollenkaan
 Yksi kylmä kosketus, 
tai vilkaisu tarvitaan
ja pahoiksi muututaan, kirjahylly kaadetaan.
 Ehkä me ollaan palattu lapsuuteen
 kumpikin hädissään astioita särjetään
 ihan kuin isät ja äidit puhuisi toisilleen
 Yhtä suurta ympyrää me ajassa ryömitään
 Kehää kierretään "
 - Jesse Kaikuranta

Kuten aikaisemmista postauksistani olette voineet lukea, minulla oli mies, jonka kanssa luulin olevani onnellinen. No ei se sitten kuitenkaan mennyt niin. Mikä helvetti siinä on, että huomaamattaan etsii itselleen sellaisen puolison, jossa on jotain samaa, kuin omissa vanhemmissa on??

Seurustelin mieheni kanssa pari vuotta. Olimme jopa vuoden kihloissakin. Luulin olevani rakastunut ja rakastettu. Olinkin vain käytetty. Sellainen nainen, jota on ollut kiva näyttää kavereille ja joka on odottanut kiltisti kotona miestään ruuat valmiina ja asunto siivottuna. "Vaimomatskua".

Miehen todellinen puoli alkoi paljastua vähän jo sinä aikana, kunn hän oli armeijassa. Silloin selvisimme puhumalla. Ensimmäisen varoituksen annoin jo silloin. Kerroin suoraan, että jos tämä jatkuu niin minä en jää tälläiseen suhteeseen. "Rakastan sinua enemmän, kuin ketään ikinä. En enää ikinä tee sinulle mitään pahaa!" Ja minä rakastunut tyhmä uskoin sen. Kadun sitä enemmän, kuin mitään muuta.

"Vielä eilen ruusuntuosuisen yön vietin kanssas lämpöisen, meille silkkimeren aallot lauloi hiljaa, unta ja totta toisistaan, sä kaadoit beibi mut kuin kypsää viljaa, en millään voinut erottaa, lumituiskuun yksin saan jäädä kulkemaan, itseäni syyttää tästä saan, kun en kysynyt rakkautesi hintaa." - Apulanta

Helvetti oli irti, kun täytin 18 vuotta. Otin ensimmäisen kerran kunnolla turpaani. Nukuinkin sitten ensimmäisen yöni täysi-ikäisenä vessan lattialla ovi lukittuna. Itkin, koko yön. Seuraavana päivänä tietenkin sain taas anteeksi-pyynnön. Tämä oli ensimmäisiä kertoja, kun en antanutkaan enään kokonaan asiaa anteeksi. Seuraavan kerran olimme yhteisien kavereidemme kanssa viettämässä viikonloppua mökillä. Ensimmäisenä päivänä oli hauskaa. Nautittiin porukalla illasta. Kunnes koitti lauantai. Mies otti vähän viinaa ja olinkin rakkaan sijasta huora, ämmä, luuska, paska tyttöystävä, lellipentu (hän asui vanhempieni rahoilla "asunnossamme"), lutka yms... otin taas turpaan. Silloin onneksi tajusin soittaa kyydin pois sieltä. Ja taas seuraavana aamuna aneltiin anteeksipyyntöä...minä annoin anteeksi.

Olimme viettäneet kihlajaiset ja olleet vähän aikaa ihan kahdestaan kotona. Halusin sitten lähteä kavereideni kanssa baariin. Minä menin, mies ei. Mustasukkaisuus nosti päätään potenssiin 100. Loppujen lopuksi en voinut lähteä minnekkään ilman, että minua vahdittiin koko ajan.

"Taivu, tahtooni taivu,

Juovu, minusta juovu,

Miks et sä auta mua nyt, kun eniten tarviin sua.

Miks et taivu, tahtooni taivu,

muutu, vuokseni muutu,

miks et sä auta mua,

näin me huudamme täynnä haraista kauhua"

-Jesse kaikuranta

Mieheni paljastui siis narsistiksi. Yritti parhaansa mukaan saada kiedottua minut hänen pikkusormensa ympärille. Aikansa siinä onnistuikin, onneksi heräsin vielä, kun siihen pystyin. Voitte kuvitella sen kauhun tunteen, kun tajusin minkä virheen olin mennyt elämässäni tekemään. Itkin ja huusin. Huusin itselleni. Eikö paska lapsuus riitä, pitääkö sitä jatkaa pidempäänin?
Viimein, kun päätiin olla jatkamatta sudetta alkoi taistelu eron päätökseen saamisesta. Edellisenä päivänä, kun kerroin mielipiteeni olin vielä rakkain maailmassa, mutta sitten, kun kerroin erosta sainkin vastaukseski, että " Ei voisi paskaakaan kiinnostaa, minulla on toinen nainen." No jaha. Kylläpä hyytyi rakkaus nopeasti. Seuraavana tapeltiin sitten yhteisistä tavaroista ja lemmikeistä. Huonekalut lähti, kissat jäi. No yllätys. Vastuun kantaminen ei tälle miehelle ole ikinä ollutkaan erityisen mieluisaa.

Vihdoin kaiken paskan jälkeen olen päässyt eroon siitä. Ystäväni kanssa käytiin heittämässä kihlasormukseni saimaaseen ! Tuntui äärettömän hyvältä sanoa hyvästit helvetti-elämälle.
Minulle kihloista eroaminen ei ole mitenkään iisi juttu, joten olin pitkään suhteessa vain sen saatanan rinkulan takia.

Jatkan ehkä tästä aiheesta myöhemmin lisää, nyt en tämän enempää halua tähän paneutua.

Aion nauttia elämästäni, nauttikaa tekin ihanat tukijani <3

Skip Dinner wake up Thinner

Yksi äitini aikaansaannos on vääristynyt käsitys ruuasta ja omasta peilikuvasta. Tosin tähän on vaikuttanut myös narsistinen ex-poikaystävä ja laihuttaja ystävät, "läpällä" heitetyt läski kommentit yms... Vaikka tämä ei ole pelkästään äitini aiheuttamaa haluan tästäkin kirjoittaa. 

Vanhempani ovat aina olleet lihavia. Tai niin kauan kuin minä muistan. Ennen raskauttaan äitini on kai ollut laihempi. Olen jo pienenä päättänyt, että minä en päädy tuohon samaan jamaan. Olen ollut aina laiha tai olin. Kasiluokalle asti olin pitkä, blondi ja laiha. Sain silti kommentteja: " Vitun läski", "lihava lehmä" yms. Kyllähän se alkoi jo varhaisteininä vaikuttaa. Haukkujen jälkeen koulupäivän loputtua menin kotiin ja ensimmäisenä äiti valittamassa painostaan ja yrittää laihduttaa -> Iskostuu ajatus: "Täytyy olla laiha, että on onnellinen".... Äitini huomautteli minulle aina ruuan määrästäni.."Eikös tuo ole aika paljon?", "Oletko varma, että haluat olla lihava?"...Minä vähensin syömistä. No sitten kasiluokan alussa elämäni kaatui. Kuin huomaamatta laudasta tuli jotain aivan muuta..No ei tisseissä sinänsä mitään vikaa ole, mutta siihen kun lisätään perse, leveä lantio ja leveämmät reidet. Vaatetus vaihtui. En enään pukeutunut tiukkaan toppiin/tiukkaan pitkähihaiseen tai legginsseihin/tiukkoihin pillifarkkuihi. Tilalle tuli hupparit, isot villapaidat, collarit, myöhemmin farkut joiden päälle pitkä villapaita, että reidet ei näy kokonaan/ tai perse.  Itsetunto romahti. Koulussa kuulin entistä enemmän olevani läski ja kotona lisää. Jos tulin syömään, äitini yleisin kommentti oli " Ei ehkä kannattaisi syödä, kun olet noin pahasti lihonnu!". Minulla oli myös paha akne, johon aloitettiin e-pillerit. Voitte vaan kuvitella kuinka siinä sitten kävi..Lantio ja perse ja reidet levenivät entisestään....enkä saa niitä mitenkään pois...

16. vuoden kohdalla alkoi muutkin kaverit sitten laihduttaa. Ero siinä on vain se, että heiltä se paino putoaa, minulta ei. Olen usein ollut syömättäkin pitkiä jaksoja ja vaaka näyttää silti samaa lukemaa... Siitä kyllä kiitän itseäni, (ehkä joku aivosolu on vielä elossa) että en ikinä ole oksentanut vaikka olisi mieli tehnyt. No silloin alkoi itsensä rääkkääminen ja väkisin tehdyt piiitkät kävely/juoksulenkit. Stoppi tuli vastaan, kun nivelet alkoi muistuttamaan itsestään ja piistämään hommaa vaikeaksi. Minulla on siis koko ajan jatkuvia kipuja ja ne ovat pahentuneet tähän päivään mennessä niin paljon, että välillä pelkkä sängystä ylösnouseminen saa kyyneleet valumaan... Se pahentaa oloani vielä enemmän. On sellainen olo, kuin olisi vankina omassa kropassa etkä voi kunnolla tehdä mitään. Kaverit rupesivat käymään salilla ja paskan puhuminen selän takana alkoi. " On se laiska, kun ei voi meidän kanssa tulla salille!" "Luulis, että se haluais tehdä jotain kroppansa eteen!" " Siinäs lihoaa sitten, kun me treenataan!"... Arvatkaas vaan kuinka paljon minä haluaisin mukaan!!?? TODELLAKIN! Mutta minä en voi. Valitsen mieluummmin sen, että varovasti käyn kävelyllä/ ratsastan ja pystyn jopa liikkuumaan jonkun verran jatkossakin. Yksi salitreeni = väh. 1vk tuskaa ilman minkäännäköistä liikkumista. On kokeiltu. Minua ei koske lihaksiin treenin jälkeen, mutta nivelissä on semmoinen olo, kuin joku työntäisi puukkoja läpi. Ei kiva.

Moni kyllä on sanoonut minulle, että olet hyvännäköinen yms...minusta lähinnä tuntuu siltä, että he näkevät vain tissini...Jaa ne huonot puolet? Liian paksut ja hyllyvät jalat, liian iso maha, isot jenkkakahvat, allit jnejnejne. Oih, suurin toive ikinä = kapeat jalat !! Pahalta tuntuu.Aina on sellainen olo, että ei ole tarpeeksi. Esim. pelkään, että olen liian lihava miesten silmissä...ja se välillä aiheuttaa ongelmia. En vain pysty uskomaan niitä kehuja ja sitten miuta alkaa ahistaa....ehkä joskus pääsen yli tästä...

Ehkä oon  nyt vuodattanu tästä tarpeeksi.....kiitos ja moi.

Mietiskelyä

Jotain haluaisin kirjoittaa, mutta vähän sumussa on pari päivää menty. En nyt kirjoita mitään muistoa mustaavalkoiseksi, koska en halua repiä haavoja tänään auki.

Vaikka asun jo omassa asunnossa käyn säännöllisesti vanhempieni luona käymässä. Jotenki tää muutto on kai äitin silmiä ehkä vähän avannut. Mutta kyläilyt on max 3pv tai vanha meininki alkaa taas. En kai koskaan tule ymmärtämään kunnolla miksi hän käyttäytyy noin. Aina ne haukut ja sarkasmisuudet särähtää korvaan. Minä en ole tietenkään ainut, joka äidin kohteeksi joutuu. Siitä kärsii myös isäni. Hän saa jatkuvasti kuulla, kuinka on laiska ja tyhmä ja että on täysin aikaansaamaton. Pahimpina hetkinä äiti julkisesti etsii omaa asuntoa ja uhkailee eroavansa isästäni. Ja tämä kaikki vain siksi, koska äitini halua mollata miestään maan rakoon. Eikö se ämmä ajattele yhtään mitään muuta kuin itseään? Isäni on pysynyt tuon tyrannin rinnalla 18vuotta, eikä ole siitä lähdössä. Ei uskalla. Hän ymmärtää, että äitini on sairas. Me molemmat pelkäämme, että jos äiti jäisi yksin hän tekisi itselleen jotain peruuttamatonta.

Olen 5. luokalta asti elänyt siinä pelossa, että äiti tappaa itsensä. Uhkailuja on riittäänyt. Säännöllisin väliajoin (väh. 1x/vuodessa) tulee tekstiviesti: " Yritin parhaani, äiti rakastaa sinua. Minä en silti kenellekkään riitä. Nyt pääsette minusta ikuisesti eroon. Älä kanna äitillesi kaunaa".
Näin jälkeenpäin olen todella vihainen äidilleni. Hän on esimurrosiästä asti pitänyt minut varpaillaan. Pitänyt oman lapsensa siinä pelossa, että äiti tappaa itsensä?? Ja syyttänyt siitä aina minua. Pelkästään tämän kirjoittaminen nostaa palan kurkkuun. Jossain vaiheessa kirjoitan tästä aiheesta teille erään muiston julkiseksi. Se on minulle henkilökohtiasesti todella raskas. Pelkkä ajatus siitä saa sen hetken tunteet nousemaan pintaan. Ensin täytyy varmaan kirjoittaa jostain vastaavasta kevyemmästä muistosta...

Vieläkin on jotenki vaikea pukea sanoiksi niitä hetkiä ja tunteita. Jos silloin olisin kertonut sen aikaiselle poikaystävälleni kaikesta tästä hän olisi varmaan luullut minua hulluksi. Eihän kukaan oikeasti tee lapsilleen niin?! Valitettavasti entinen mieheni on saanut tästä osansa. Kun aikaa oli kulunut tarpeeksi äitini laski kulissit alas. Mieheni on ollut todistamassa paskojakin tilanteita. Myös tämän minulle pahimman "äiti tappaa itsensä" hetken. Ilman ex-miestäni en siitä varmaan olisikaan selvinnyt. Kiitos.

Olisi niin paljon mistä kirjoittaa, mut nyt täytyy varmaan jättää aiheita muhimaan ja saada ajatukset kasaan, että voin kirjoittaa mitään järkevää tekstiä. Tai no järkevä itsessään on tähän tilanteeseen varmaan väärä sana :D

Ensi kertaan !

Huono valmennus

Olen äitini kanssa autossa matkalla tallille. Viimeiset sanat ennen tallin pihaa "älä sitten mokaa, minä olen maksanut tästä!". Ulos autosta ja reippaasti tekaistu hymy kasvoilla hakemaan hevosta tarhasta. Todellisuudessa olen kauhusta kankea ja pelkään epäonnistuvani tulevassa valmennuksessa. Kävelytän hevosta rohkein askelin talliin, kun kuulen äitini juttelevan muille tallilaisille. Hän on niin itsevarma ja säteilevä. Muut ihmiset pitävät häntä mukavana ja kannustavana aikuisena. Tunnen kyynärpään tökkäyksen kyljessäni ja sihisevän kuiskauksen " et vittu vois olla yhtään hitaampi ja saamattomampi??". Suljen silmäni ja hengitän hetken sisään. Hevonen hermostuu, tunnen sen. Yritän vain jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut vaikka en jaksaisi enää yhtään haukkua niskaani. Satulahuoneessa on joku toinen. Hegitän sisään ennenkuin astun huoneeseen. Reipas ja iloinen ilme kasvoille. Kysyn vain iloisesti ohimennen " Hei miten menee?" ja pakenen varusteiden kanssa paikalta ennenkuin saan vastaavan kysymyksen.Satuloin hevoseni niin nopeastti kuin pystyn ja lähde taluttamaan sitä kentälle. Äitini on kentän laidalla valmentajani kanssa. He juttelevat iloisesti ja valmentajani kehuu kehittymisvauhtiani. Äitini vastaa vain hilpeästi " Meillä on hyvät motivaattorit kehitymiseen!" ja naurahtaa. Kävelen heidän ohitseen ja ajattelen vain omassa mielessäni, että motivaatiota joo...pelkoa pikemminkin. Nousen hevosen selkään ja nään äitini viimeisen painostavan vihaisen katseen, jonka jälkeen hän vetää taas iloisen ja kannustavan äidin maskin naamalleen. En voi käsittää kuinka muut aina menevät siihen halpaan !
Valmennus alkoi ja alku meni ihan hyvin. Verryteltiin, mutta tunsin hevoseni olevan todella jännittynyt. Arvasin, että herra oli vetänyt minun mielentilani tallissa itseensä. Yritän itse rentoutua ja rauhoittua. Puhallan taas ulos ja hengitän rauhassa sisään. Valmentajani huomaa, että kaikki ei ole nyt hyvin. Hän pyytää minua pysäyttämään hevosen kentän laidalle. Onneksi eri puolelle missä äitini on. Hän kysyy matalalla äänellä, jonka vain minä kuulen " Onko kaikki hyvin? Sinä voit kertoa minulle!". Itkua pidätellen hymy naamalla vastasin vain kaiken olevan hyvin ja pyysin saada jatkaa. Treeni jatkui, mutta valmentajalla oli huolestunut ilme kasvoillaan. Valmennus meni mielestäni ihan hyvin, muutama vaikea kohta. Ei se tietenkään mitenkään superhyvin mennyt, mutta olin tyytyväinen, että olin saanut hevosen rauhoittumaan ja kuitenkin pystyimme treenaamaan. No loppuun herra sitten hermostui. Se kuumui paljon ja en enää saanut pidätteitä yms. läpi. Valmentajani sanoi, että lopetetaan sillä on turha jatkaa, kun hevonen on tuossa tilassa. Kiitin häntä omassa mielessäni ja kävelytin loppukäyntejä rauhassa, kun äitini marssi edeltä talliin. Huokaisin, sillä minun täytyi taas jaksaa esittää vahvaa ja iloista.
Tallissa kuulin ensimmisenä huudahduksen eräältä tallilaiselta " haha kuumuiko heppa hieman? Miten et saanut sitä rauhoittumaan??" huokaisin ja huikkasin vain, että kuuluu lajiin. Äitini oli satulahuoneessa puhumassa jonkun kanssa, en onneksi kuullut aihetta. Minusta silti tuntui jo valmiiksi, että minä olin se puheenaihe. En tiennyt oliko se hyvässä vai pahassa. Varusteet pois hevoselta ja jalkoja kylmäämään. Sain tehdä kaiken onneksi ihan rauhassa. Siivosin jälkeni tallista ja vein tavarat paikoilleen. Hevonen tarhaan ja valmistelin itseäni tulevaa automatkaa varten... Kävin huikkaamassa äidilleni, että olen valmis ja hän iloisesti sanoi heipat muille tallilaisille ja laittoin käden olkapäälleni esittäen huolehtivaa vanhempaa. Molemmat istuivat autossa. Huomasin jo kireyden ilmapiirissä. Äiti kaarsi auton pois tallin pihasta. PUM " Sinä saatanan paska! Mitä vittua teit siellä kentällä??". Olin mykistynyt enk uskaltanut vastata.  " Ei sinulla mitään hevosta pitäisi olla, koska et sinä osaa ratsastaakkaan. Myyn sen pois!". Kyyneleet alkoivat väkisin valua pitkin poskiani. Purin huultani, en halunnut äitin kuulevan itkuani. " Ymmärrätkö sinä saatanan kakara kuinka paljon rahaa isäsi kanssa käytämme sinuun? Minulla ei ole mitän sinun takiasi! Olet vain este elämääni!"...En voinut enää mitään ja purskahdin itkuun, pala kurkussani kasvoi ja minusta tuntui, että en saa henkeä. " Ei jumalauta, itketkö sinä?? Ihan itse mokasit koko tunnin ja nolasit minut muiden ihmisten edessä! Sinusta ei ikinä tule mitään!". Sama huuto jatkui kotiin asti. Minä itkin ja äiti huusi. Kotona isäni oli ensimmäisenä vastassa. En sanonut mitään. vaihdoin vaatteet ja pakenin suoraan huoneeseeni ja sänkyyn peiton alle. Äitini tuli myös sisälle ja kuulin isäni ensimmäiset vihaiset kysymykset: " Mitä nyt tapahtui? Mitä sinä sanoit??". Äitini naurahti ja kertoi minun olevan paska ja, että minusta ei koskaan tule ratsastajaa. Isäni suuttui todella. " Sinä et voi 13vuotiasta lasta haukkua pystyyn ja talloa maan rakoon!". Äitiäni ei kiinnostanut, hän totesi vain, että tuo vahinko joutaa tietämään mitä minä ajattelen ja kärsimään yhtä paljon kuin minä, kun tuollaisen vahingon menin saamaan...Itkin. Ahisti. Tuntui, etttä seinät kaatuisivat päälleni.  Nukahdin vihdoin. Itkin itseni vihdoin uneen. Aamulla minä kyllä muistin mitä edeltävänä päivänä oli tapahtunut. Kävelin varovasti keittiöön. Äitini oli siellä. "Huomenta rakas! Otatko aamupalaa?" Äitini oli iloinen ja pirteä. Aivankuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Olin hämmentynyt. Miksi äidillä on oikeus käyttäytyä noin? En voinut ymmärtää, mutta nielin kiukuni ja menin aamupalalle.