Mietiskelyä

Jotain haluaisin kirjoittaa, mutta vähän sumussa on pari päivää menty. En nyt kirjoita mitään muistoa mustaavalkoiseksi, koska en halua repiä haavoja tänään auki.

Vaikka asun jo omassa asunnossa käyn säännöllisesti vanhempieni luona käymässä. Jotenki tää muutto on kai äitin silmiä ehkä vähän avannut. Mutta kyläilyt on max 3pv tai vanha meininki alkaa taas. En kai koskaan tule ymmärtämään kunnolla miksi hän käyttäytyy noin. Aina ne haukut ja sarkasmisuudet särähtää korvaan. Minä en ole tietenkään ainut, joka äidin kohteeksi joutuu. Siitä kärsii myös isäni. Hän saa jatkuvasti kuulla, kuinka on laiska ja tyhmä ja että on täysin aikaansaamaton. Pahimpina hetkinä äiti julkisesti etsii omaa asuntoa ja uhkailee eroavansa isästäni. Ja tämä kaikki vain siksi, koska äitini halua mollata miestään maan rakoon. Eikö se ämmä ajattele yhtään mitään muuta kuin itseään? Isäni on pysynyt tuon tyrannin rinnalla 18vuotta, eikä ole siitä lähdössä. Ei uskalla. Hän ymmärtää, että äitini on sairas. Me molemmat pelkäämme, että jos äiti jäisi yksin hän tekisi itselleen jotain peruuttamatonta.

Olen 5. luokalta asti elänyt siinä pelossa, että äiti tappaa itsensä. Uhkailuja on riittäänyt. Säännöllisin väliajoin (väh. 1x/vuodessa) tulee tekstiviesti: " Yritin parhaani, äiti rakastaa sinua. Minä en silti kenellekkään riitä. Nyt pääsette minusta ikuisesti eroon. Älä kanna äitillesi kaunaa".
Näin jälkeenpäin olen todella vihainen äidilleni. Hän on esimurrosiästä asti pitänyt minut varpaillaan. Pitänyt oman lapsensa siinä pelossa, että äiti tappaa itsensä?? Ja syyttänyt siitä aina minua. Pelkästään tämän kirjoittaminen nostaa palan kurkkuun. Jossain vaiheessa kirjoitan tästä aiheesta teille erään muiston julkiseksi. Se on minulle henkilökohtiasesti todella raskas. Pelkkä ajatus siitä saa sen hetken tunteet nousemaan pintaan. Ensin täytyy varmaan kirjoittaa jostain vastaavasta kevyemmästä muistosta...

Vieläkin on jotenki vaikea pukea sanoiksi niitä hetkiä ja tunteita. Jos silloin olisin kertonut sen aikaiselle poikaystävälleni kaikesta tästä hän olisi varmaan luullut minua hulluksi. Eihän kukaan oikeasti tee lapsilleen niin?! Valitettavasti entinen mieheni on saanut tästä osansa. Kun aikaa oli kulunut tarpeeksi äitini laski kulissit alas. Mieheni on ollut todistamassa paskojakin tilanteita. Myös tämän minulle pahimman "äiti tappaa itsensä" hetken. Ilman ex-miestäni en siitä varmaan olisikaan selvinnyt. Kiitos.

Olisi niin paljon mistä kirjoittaa, mut nyt täytyy varmaan jättää aiheita muhimaan ja saada ajatukset kasaan, että voin kirjoittaa mitään järkevää tekstiä. Tai no järkevä itsessään on tähän tilanteeseen varmaan väärä sana :D

Ensi kertaan !