Ne rajoittavat elämääni aikalailla....välillä vain en suostu siihen (Ja kärsin sitten seuraavana päivänä). Pyrin usein peittämään kipuni, sillä en halua 'vieraiden' ihmisten tietävän niistä. Vihaan niitä sääliviä ja empatiaa täynnä olevia katseita. Tämä ei tästä säälimällä paremmaksi muutu. Esim. usein, jos olen kavereideni kanssa baarissa yritän parhaani mukaan olla välittämättä kivuista. Kerran kipupiikki nousi todella korkeaksi ja selkääni/jalkoihin koski aivan todella paljon. Muistan, kun vedin pääni jalkoihini ja hoin vain päässäni 'ei tänään, ei nyt eikä täällä'. No kaverini tietenki kyseli, että tarviinko apua ja haetaanko lääkettä. Rupesi vituttamaan niin paljon se, että minun vuokseni muut keskeyttävät hauskanpitonsa, että nostin pääni ylös ja vain lähdin tanssimaan :D (Seuraavana aamuna kadutti). En vain halunnut luovuttaa. Saatoin myös olla hiukkasen huppelissa, joten kipukynnys nousi ylöspäin. Usein vain joudun luovuttamaan....Olisi kiva tanssia korkkarit jalassa koko ilta, mutta mulle riittää pari tuntia ja kävely on jo tuskaa. nyyh...rakastan korkkareita, joten tämä on perseestä.
Vittumaisinta on ehkä se, kun mulle tullaan sanomaan, että 'Ei noin nuori tiedä kivuista mitään'. Jooh...no mullapa onkin se 50vuotiaiden perussairaus. Pahin mitä minulle on koskaan sanottu tapahtui reumapolilla. Juttelin oman reumahoitajani kanssa, joka sitten yhtäkkiä alkoi kyselemään, että aionko tehdä lapsia. Vastasin, että tietenkin aion, koska pienestä asti olen halunnut nuorena naimisiin ja äidiksi. Sainkin sitten sellaisen vastauksen mikä kaikuu mielessäni usein...'Et voi olla tosissasi?? Sinulla on periytyvä sairaus eli etkai aio tuomita lastasi samoihin kipuihin? Sinuna en tekisi lapsia, en edes haaveilisi. Sitäpaitsi kroppasi ei tule sitä enää 10v päästä kestämään'. Purin huulta ja puristin hanskoja kädessäni. En halunnut alkaa itkemään hänen edessään. Kotona se kaikki sitten purkautuikin...Miten kenellekään on mitään oikeutta sanoa noin? Ihan kuin en itse asiaa tiedostaisi? Sitäpaitsi kysyin asiaa lääkäriltä ja hän sanoi ettei tämä välttämättä periydy. Eli minun lapsellani olisi yhtä korkea mahdollisuus sairastua tähän, kuin muillakin lapsilla. Huoh. Haluaisin vain äidiksi....nimimerkillä: vauvakuume. ( Ei, en ole tekemässä tähän elämäntilanteeseen ainuttakaan beibiä vielä)
Välillä vain tuntuu ettei kukaan ymmärrä tai välitä. Minua hävettää. Häpeän sitä, kun poikaystäväni joutuu näkemään kankean nousemisen sängyltä/sohvalta ylös, kivuliaat askeleet ja kokemaan niistä johtuvan vittumaisen käyttäytymisen. Haluaisin vain olla normaali. Miksi se on 18vuotiaana liikaa pyydetty? Haluaisin pystyä tarjoamaan normaalin terveen naisen miehelleni. Nyt voin tarjota vain vanhuksen lailla liikkuvan viallisen ihmisen. Rakastan miestäni ylitse kaiken ja siksi tämä päähän ottaakin. Pelkään onnistuvani karkottamaan hänetkin läheltäni...please, don't never ever leave me.
Noh, jotain positiivista tähänkin elämään. Sain uuden työpaikan !! jeejeejee voin lopettaa yövuorot! Kaikkea muutakin mukavaa on tapahtunut, mutta niistä en voi valitettavasti kertoa. Niistä mut olis liian helppo tunnistaa. Kiitos ihanista tsemppiviesteistänne ! On myös ollut mahtavaa lukea teidän kokemuksianne ja minä saan todella paljon iloa siitä, että joku on ymmärtänyt kirjoituksieni avulla, ettei ole tällaisissa tilanteissa yksin. Kiitos rakkaat <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoithan asiallisesti! Jos haluat keskustella kanssani laita viestiä: katapirpana@gmail.com :)