" Viiltely on oman kehon toistuvaa ja tarkoituksenmukaista satuttamista sitä viiltelemällä. Viiltely on epäsuoraa itsetuhoisuutta, johon ei välttämättä liity itsemurhatarkoitusta.
Jos ihminen satuttaa itseään viiltelemällä,kyseessä on usein viesti pahasta olosta ja sisäisestä tuskasta. Monesti viiltely alkaa kokeilulla, joka muuttuu tavaksi. Useimmiten viiltely on oire jostain mielenterveyden häiriöstä, kuten masennuksesta tai ahdistuneisuushäiriöstä. Ahdistus ja aggressio kääntyvät sisäänpäin ja kohdistuvat henkilöön itseensä.
Viiltelevällä henkilöllä ei ole keinoja ilmaista omia tunteitaan tai voi myös olla, että tunteet on opittu piilottamaan muilta. Usein nuori viiltelee ollessaan yksin, eikä välttämättä kerro siitä kenellekään.Viiltelevä henkilö häpeää viiltelyjälkiään ja kätkee ne muiden katseilta. Viiltely jääkin helposti huomaamatta.
Yhteistä itseään viilteleville henkilöille on kokemus siitä, että fyysinen kipu helpottaa sisäistä ahdistusta. Fyysinen kipu tai vamma on konkreettinen, ja siksi sitä on helpompi käsitellä. Itseään viiltelevä henkilö voi olla ulospäin iloinen, suosittu ja hyvin menestyvä, vaikka hän sisäisesti voikin huonosti. Nuori ei löydä muita keinoja hallita sietämättömiä tunteitaan, jolloin viiltelystä tulee keino lievittää alun perin psyykkistä kipua. Viiltelyn tuottamat helpotuksen tunteet ovat kuitenkin vain hetkellisiä, sillä sisäinen kipu ei katoa mihinkään. " Lähde: http://www.mll.fi/nuortennetti/mielenterveys/viiltely/
Liitin tämän tietopaketin tähän, koska se kuvaa hyvin tätä ongelmaa. Minun viiltelyni on alkanut vuonna 2012. Silloin ahdistus äidistä ja minusta itsestäni kasvoi niin suureksi, etten tiennyt miten sitä olisi pitäny käsitellä. Halusin vain siirtää pahan olon pois. Halusin huutaa ja riehua, pahimpina aikoina kuolla. No sitten tartuin ensimmäistä kertaa veitseen. Muistan jokaisen hetken siitä. Ensimmäinen ja toinen viilto oli pelottavaa, mutta kolmas jo helpottavaa = koukussa. Henkinen kipu siirtyy fyysiseksi ja näin se on helpompi käsitellä. Toistin tätä aina, kun ahdisti. Silloinen mieheni ei voinut sitä sietää, kun tilanteen tajusi. Sain kuunnella huutoa siitä , kuinka en voi tehdä näin, koska "Satutat myös minua sillä. Olet itsekeskeinen kakara!" (näin kaunisteltuna sanottuna) Noh sehän lisäsi morkkista ja veitsen käyttö lisääntyi entisestään. Jälkiä peiteltiin enkä enää halunnut edes nukkua mieheni kanssa, koska pelkäsin, että hän huomaisi uudet jäljet.
Silloin opeteltiin pintaviiltely. Eli käytännössä se on sitä, että viilletään vain juuri sen verran, että sattuu ja vuodat verta, mutta jälki paranee nopeasti, jolloin niitä ei enää viiden päivän parantelun jälkeen näy laisinkaan. ( Ja nyt jos tätä joku aloitteleva viiltelijä lukee niin älä ota neuvosta vaaria vaan mene hoitoon.) Eli oli hyvin helppoa exäni inttiaikana esittää, että en olisi kertaakaan viillellyt. Sunnuntait ja maanantait oli niitä pahimpia, kun jäi yksin niin silloin tuli leikeltyä. Kenellekkään muulle en silloin asiasta kertonut. Enkä tänä päivänäkään kerro, kuin vain rakkaimmille ja läheisimmille ihmisille....ja vain silloin, jos he sattuvat asian huomaamaan.
En pitkään aikaan ollut viillellyt. Noh viimeviikolla olin sitten vanhempieni luona käymässä...Olin taas vaihteeksi huora, liian helppo, säälittävä, toivoton, paska ihminen ja minua kuulemma hävetään taas kunnolla. Noh ihan kuin en tietäisi jo, että olen vahinko lapsi?? :D Sillon oli vaikea päivä..ahisti. Veitseen oli helppo tarttua. huoh... taas mennään. Asiaa ei auta, että pakkomielle laihtumiseen on taas täällä. Se ei ole ennenkään ollut hyvä yhdistelmä viiltelyn kanssa. No katsellaan...ehkä mä pärjään.
Oon huono myöntämään, että kaikki ei oo hyvin. En haluu huolestuttaa enkä suututtaa miulle tärkeimpiä ihmisiä miun asioilla. On vaan helpompi hymyillä ja sanoo, että kaikki on hyvin. Vaikka kaikki olis oikeesti päin helvettiä. Mie vaan oon joutunu oppii siihen, että miun on pakko pärjätä ite. Kukaan ei auta siuta, ku vaan sie ite. Ennen edes miun oma mies ei oo tukenu miuta vaan oon saanu pärjäillä ihan ite. Oon vaan oppinut sen, että pitää olla vahva ja jos ei oo niin pitää sitten esittää vahvaa. Se on rankkaa...ihan helvetin rankkaa. Tässä miun tän hetkisessä tilanteessa tuntuu oudolta, että voisin luottaa. On jotenkin niin outoa, että joku on ihan oikeasti tukena ja rakastaa miuta. On se myös pelottavaa, koska pelkään, että jos annan vaan mennä ja annan itsestäni kaiken niin miut hylätään taas...ehkä tällä kertaa ei?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoithan asiallisesti! Jos haluat keskustella kanssani laita viestiä: katapirpana@gmail.com :)