Unohdettu seinäruusu

Tällä kertaa ajattelin kertoa ihan tämän hetkisestä elämästä.

Välillä menee liian lujaa. Viimeisin kuukausi on ollut hyvin sekavaa. Selviytymistä päivästä toiseen tai ehkä pikemminkin viikonlopusta seuraaaan viikonloppuun. Eron jälkeen läti vähän mopo käsistä. En aikaisemmin saanut/voinut liikkua missään, joten tää vapaus oli ehkä liian paljon liian nopeasti.
No hauskaa on ainakin ollut, joitakin tekemisiäni kadun, mutta en jää niitä märehtimään. Olisin vaan voinut välillä miettiä vähän tarkemmin, että mitä teen :P "kerrankos sitä ollaan nuoria".

 

Ainut asia mikä eron jälkeen oikeasti vaivaa on ehkä se, että ei ole oikein ketään keheen voisin luottaa 100%. Kaveripiirit vaihtui, vanhemmat asuu 100km päässä ( ei niihin kyllä muutenkaan voi luottaa) ja muutenkaan en oikein saa elämästä otetta. Ennen suhdettani olin todella sosiaalinen normaali nuori. Kuuluin isoon kaveriporukkaan ja meillä oli aina hauskaa. Laillisesti ja vähän vähemmän laillisesti. Hah. Kunnes muutin sitten toiselle paikkakunnalle. Tuntui, että minulla ei ollut enää mitään väliä. Kaksi kavereistani kävi luonani pari kertaa vuoden aikana ja muut eivät välttämättä vaivautuneet edes laittamaan viestiä. Olin ja olen loukkaantunut. Tietenkin siinä kävi sitten niin, että olin mieheni kanssa kuin paita ja peppu. Ei ensimmäisen vuoden aikana oltu erossa toisistamme päivää pidempään. Teimme aina kaiken yhdessä. Tietenkin minulle oli ok, että hän halusi käydä kavereiden kanssa kaljalla yms, mutta se nyt tosiaan oli vaan se yks päivä tai yö erossa. Intin aikana sitten vähän pääsimme toisistamme erilleen. En sitten tiedä, että vaikuttiko se kaikista eniten sitten lopputulokseen. Välillä yksin himassa ollessani kaipaan niitä hetkiä, kun oltiin vaan. Saatettiin tehdä pitsaa ja viettää ilta kotona leffaa katsoen ja vaan nauttia toisistamme. Loppuaikana ei edes voitu nukkua vierekkäin. En sietänyt sitä lainkaan. Ero kuitenkin on hyvä juttu, mutta kyllähän niitä hyviä hetkiä on ikävä. Niitä on itketty ja itketään edelleen. Harvemmin kenellekkään siitä kerron, koska saan aina saman vastauksen: "kenellä olisi ikävä väkivaltaista miestä?!"...Minulla. Rakastin sitä kusipäätä kuitenkin eniten kuin ketään ikinä aikaisemmin, enkä usko, että tulen enään ketään rakastamaankaan samalla tavalla. Nyt kun olen asunut taas kotipaikkakunnallani reilun vuoden on ihmiset alkaneet taas heräämään, että hitto täähän asuu täällä taas...NO VITTU IHANKO TOSI??.. En toki esim. viime keväänä yrittänyt nähdä vanhoja tuttuja yms. mutta eipä porukkaa hirveesti kiinnostanut. Nyt sitten heidän uudet ystävät ovatkin lähteneet eri suuntiin ja miun seura yllättäen kelpaisi taas. Jooh..en rupee enää kakkosvaihtoehdoksi. En jaksa olla se, joka kyselee, että mitä tänään ja minne mennään ja sitten miulle vastataan, jos vastataan. Juu ei. Tai toisena vaihtoehtona jätkät, jotka ovat olleet minulle läheisiä ystäviä ovat nyt tajunneet, että tää muijahan on nyt sinkku. Ei sitten pystytäkkään olemaan vaan kavereita, vaan on pakko kuolata miun persettä. He ovat kuin veljiä miulle, ni en yhdenkään kanssa voisi tehdä mitään :D Sekös heitä sitten harmittaakin.
Kiitti mulle riitti.

On miulla toki uusia tuttuja ja muutama lapsuuden kaveri kenen kanssa olen ystäystynyt uudelleen. Se vaan ei ole sama asia. En silti ole kenellekkään kukaan tai yhtään mitään. Olisi mukava taas pitkästä aikaa löytää sellanen porukka mihin vois vaikka oikeastti kuuluakkin. Tai sit miut on tarkoitettu olemaan yksin. Kyllähän mie oon hyvin veemäinen ämmä, vähän kiero ja tarpeen tullen kusipää, mutta miusta löytyy paljon muutakin, jos jotakuta kiinnostaisi edes ihan oikeasti ottaa siitä selvää.
Tällä hetkellä luottaminen muihin ihmisiin vaan on todella vaikeaa. Luottaminen siihen, että oikeasti kelpaan tälläisenä, kuin olen...Se, että miun ei tartteis varoa sanomisiani ja voisin olla vaan mie ni..jaa..ehkä joskus.  Jotenkin vaan  aina  tuntuu, että ihmiset yrittää hyötyä miusta. Aina jollain tapaa. Tyttöjen seurassa oon se, joka pitää muista huolta (itsehän en ikinä hauskaa haluaisikaan pitää ja kerrankin olla se kenestä huolehditaan) ja hommaa kaikille kyydit kotiin tai vaihtoehtoisesti tsekkaa, että onko neitien jätkät sellaisia kenen mukaan kannattaa lähteä. Jätkien kanssa käykin sitten niin, että kun herrat ottaa kuppia niin miusta tulee kiertopalkinto tai se muija ketä on kiva esitellä kaikille. Sellainen, joka on kiva juottaa känniin ja sitten puhua ympäri. Aamulla sitä saa miettiä, että mitä vittua nyt taas. Tämä on raivostuttavaa, jos se toistuu saman jätkän kohdalla useammin. Olen yöllä tärkeä ja maailman täydellisin...haleja ja rakkautta sataa. Noh päivällä sitten taas ollaan kuin ei tunnettaisikaan ja parin kaljan jälkeen homma alkaa alusta. BLAH. No ihan sama miulle. Oon tullu jo siihen tulokseen, että en uskaltaisi  luottaa kehenkään sen enempää, että mihinkään syvempään juttuun suostuisinkaan. Nyt pidetään vaan hauskaa ja nautitaan elämästä ;)

Välillä sitä jää ilti miettimään, että mitä vittua minä taas teen...no päivä kerrallaan rakkaat, päivä kerrallaan.